.

 

Luku 1

Kun lunta olisikin satanut suoraan taivaasta maahan, mutta ei. Lumi tuli kipeinä jäisinä nuolina suoraan kasvoihin. Hän yritti kietoa liian ohutta takkiaan suojakseen. Tuntui kuin hän olisi kävellyt jo monta tuntia. Itse asiassa hän oli edennyt vasta pari kadun väliä. Olisi pitänyt ottaa taksi. Hän naurahti katkerasti, ottaa taksi. Hän ei ollut elämänsä aikana taksien penkkejä kuluttanut. Mutta edes nyt, jos ei muuten, niin lapsen takia. Oli pakko nojata korkean kerrostalon seinään. Viiden minuutin välein se pakotti pysähtymään. Kuinka pitkä matka oli vielä jäljellä. Nälkä sumensi ajatukset. Hän ei ollut syönyt kunnolla pitkään aikaan. Kaikki ruoka minkä hän oli saanut ostettua tai kauppiaat olivat antaneet, oli pitänyt antaa kahdelle vanhemmalle lapselle. Puoliso ei ruuasta välittänyt, kun oli vain kaljaa, jonka kaataa kurkusta alas. Olisi pitänyt lähteä aikaisemmin. Nyt tuntui ettei aika millään riittäisi. Jos huutaisi apua. Turha toive. Kaikki vain kiertäisivät kauempaa. Katsoisivat resuisia vaatteita, likaisia hiuksia ja vielä... Auttakoon itse itseään. Äiti oli lähettänyt vähän rahaa. Hän oli ostanut lämpimän talvitakin. Seuraavana iltana hän oli lähdössä heidän asuintalonsa alakerrassa olevaan kauppaan. Ostamaan alle vuoden vanhalle lapselleen yöksi maitoa. Uutta takkia ei ollut missään. Silloin tuli itku, mies oli juonut sen kurkustaan alas. Mitä kannatti yrittää mitään. Lasten takia, ei tämä ollut heidän syynsä. Hänen väärä valintansa. Mutta mies oli ollut niin komea. Nyt pystyi taas jatkamaan matkaa. Piti yrittää päästä mahdollisimman kauaksi. Ajatukset harhailivat lapsiin. Aaltoska oli luvannut ottaa lapset siksi aikaa. Eihän niitä voinut juopon kanssa jättää. Aaltoskalle pitäisi korvauksesksi siivota 8 tuntia. Sinne voisi ottaa lapset mukaan. Heidän oma asunto oli kaksi pientä huonetta, keittiö ja makuuhuone. Ainoa lämmitys oli puuhella, mutta ei sekään lämmittänyt jos ei ollut puita. Hän oli ollut rakennuksilla töissä ja ottanut palkaksi puita. Mutta ei mies muistaisi huoneita lämmittää, kun olisi tarpeeksi humalassa. Ei sinne olisi voinut lapsia jättää. Siunattu Aaltoska. Hän havahtui mietteistään. Kuinka kauan hän oli vain nojannut seinään, eikä ollut jatkanut matkaa. Nyt piti taas kävellä, niin kauan kuin taas pystyisi. Hän huomasi, että kylmät, terävät lumihiutaleet eivät enää iskeytyneet kasvoihin. Ei se enää auttanut. Takki oli jo läpi märkä. Kengät, mitä niistä nyt oli jäljellä. Olivat kastuneet jo ensimmäisillä askeleilla, sillä lunta oli nilkkoja myöten. Perillä hän saisi kuivat vaatteet ja lopulta lämpimän vuoteen. Mutta sitä ennen he näkisivät jokaisen lyönnin jäljen ja ruhjeen. Hän ei välittäisi niistä mitään, Mutta hän pelkäsi, että he ottaisivat lapset pois heiltä. Onneksi heillä oli asunto. Vaikka kauanko olisi, sillä hän ei ollut pystynyt maksamaan tämän kuukauden vuokraa. Hänellä oli ollut jo melkein koko tämän kuukauden vuokrarahat kasassa, kun mies oli löytänyt ne. Jos he joutuisivat kadulle nyt, keskellä talvea, kuolisivatko he kuin rotat. Taas se tuli, kipu. Ja pakotti huohottaen taipumaan kaksinkerroin. Vatsa tuntui painavan enemmän, kuin hänellä on voimia kantaa. Oliko lapsilla kaikki hyvin? Miksi he tulivat niin voimakkaasti mieleen. yhdentoista kuukauden ikäinen lapsi. Josta hän ei tiennyt, mutta aavisti, ettei hän ollut terve. Oliko mies retuuttanut häntä, kun lapsi ei ollut lakannut itkemästä. Itkemästä nälkää ja kylmää. Entä valtavan suuri silmäinen 5-vuotias, joka oli saanut enemmän iskuja, kuin monikaan ikäisensä lapsi. Mies ei tarvinnut mitään syytä lyödäkseen lasta. Lapsi oli kuin huutomerkki. Muistuttamassa isäänsä, miksi hän oli joutunut naimisiin.

Hänen ajatuksensa keskeytyvät kun hän näkee suuren rakennuksen. Se on ollut vuoden verran yliopistollinen sairaala. Sinne hänen nyt pitäisi jaksaa kävellä. Siististi pukeutunut nuorehko mies vilkaisee häntä, mutta kääntää nopeasti katseensa ja kiiruhtaa entistä nopeammin kohti sairaalaa. Jotenkin hänestä tuntuu, että hän saa uusia voimia kävellä eteenpäin, kun sai sairaalan silmiinsä. On jo iltapäivä, eikä hänellä enään ole paljon aikaakaan.

Kun hän astuu sisälle hienoinpaan rakennukseen, kuin koskaan elämässään. Toki hän on astunut tuosta ovesta jo kahdesti aikaisemminkin. Ja hän on varma, että astuu vielä monta kertaakin. Jos ei kuolo korjaa.Hän saa kuivan paidan päällensä ja sukat jalkaan. Hänet autetaan kapealle, kovalle  Hän näkee miten nuorta hoitajaa inhottaa koskea hänen vaatteisiin. Laittaisi nyt ne edes kuivumaan, tai ihan sama.

Hän alkaa vaipua kuin meren pohjaan. Vielä hän jaksaa ristiä kätensä ja huokaista, anna sen olla poika. Hän ei menetä kokonaan tajuntaansa. Jossakin vaiheessa hän kuulee sanottavan ,teillä on pieni tyttö. Sen jälkeen hän ei tunne, eikä kuule mitään.

Aurinko kurkistaa pilven takaa ja paistaa suoraan minuun, en avaa silmiäni. Minua sattuu ja huudan niin paljon kuin pienillä keuhkoillani jaksan. On joulukuu ja minun elämäni ensimmäinen päivä.